Työntekijöiden jatkuvat ongelmat
Maja-Luoto on nimi, joka on noussut viime viikkoina suomalaisen median otsikoihin – valitettavasti ei diplomaattisista saavutuksista, vaan työntekijöiden vakavista syytöksistä. Ulkoministeriön päätös olla irtisanomatta häntä, vaikka epäasiallinen käytös on ollut pitkäkestoista ja laaja-alaista, herättää kysymyksiä paitsi virkavastuusta myös hallinnon johdonmukaisuudesta.
Portugalin Lissabonin-suurlähetystön työntekijät tekivät jo helmikuussa 2025 virallisen häirintäilmoituksen, jossa yhdeksän työntekijää kertoi Maja-Luodon käytöksen aiheuttaneen pelon ilmapiiriä, nöyryytystä, rasistisia kommentteja sekä stressistä johtuvia fyysisiä oireita, kuten verenpaineongelmia ja ahdistusta. ”Kyse ei ollut yksittäisestä asiasta. Se oli pitkä prosessi, joka jatkui kuukausia,” totesi eräs työntekijä Ylen haastattelussa (Yle).
Maja-Luoto itse on myöntänyt vain kaksi tilannetta, joissa hänen sanansa tai käytöksensä ovat voineet olla epäasiallisia. Työntekijöiden kertomukset osoittavat kuitenkin, että ongelmat olivat jatkuvia ja työyhteisöä laajalti kuormittavia, eivät vain yksittäisiä lipsahduksia.
Ongelmat alkoivat jo aiemmin – kehityspoliittisen osaston kriisi
Moni ei tiedä, että Maja-Luodon johtamistyylin ongelmat eivät alkaneet Lissabonissa. Hänen edellisessä pestissään ulkoministeriön kehityspoliittisen osaston johtajana (2021–2024) tehtiin poikkeuksellinen työhyvinvointiselvitys, koska henkilöstö koki ilmapiirin romahtaneen hänen aikanaan.
Selvityksessä ei Maja-Luotoa nimetty suoraan, mutta useiden lähteiden mukaan ongelmien katsottiin johtuvan nimenomaan hänen johtamistavastaan (Yle). Henkilökunta kuvasi julkisia nöyryytyksiä ja sellaista epäluottamusta, joka esti normaalin työnteon. Tämä jätti syvät jäljet työyhteisöön jo ennen Portugalin tehtävää.
Miksi häntä ei irtisanottu? – ja vertailu opettajan tapaukseen
Tämä herättää kysymyksen: miksi ulkoministeriö ei irtisanonut Maja-Luotoa, vaikka työntekijöiden kokemusten mukaan hänen käytöksensä oli pitkäaikaista ja aiheutti vakavia ongelmia?
Ulkoministeriön kanta oli, ettei irtisanomiskynnys virkamieslain mukaan ylittynyt, vaan kirjallinen varoitus ja tehtäväsiirto riittivät. Suomen virkamieslaki (750/1994) määrittää, että irtisanomisen perusteena on olennaisesti rikottu tai laiminlyöty virkasuhteen velvoitteita, ja käytännössä tämä on usein vaatinut toistuvuutta sekä varoitusten laiminlyöntiä.
Kuitenkin kun verrataan samaan aikaan toisaalla tapahtuneisiin hallintopäätöksiin, ratkaisu näyttää epäjohdonmukaiselta. Esimerkiksi Korkein hallinto-oikeus (KHO:2018:2313) vahvisti irtisanomisen opettajalle, joka toistuvasti vähätteli oppilaita, aiheutti turvattomuutta ja käyttäytyi fyysisesti uhkaavasti. Opettaja menetti työnsä ilman edes varoitusta, koska käytös katsottiin niin vakavaksi, että virkasuhteen jatkaminen oli mahdotonta (KHO).
Tämä vertailu herättää väistämättä kysymyksen: oliko Maja-Luodon tilanne todella lievempi, vai vaikuttiko ulkoministeriön suljettu kulttuuri siihen, ettei häntä haluttu erottaa?
Hyvä veli -verkostot vai hallinnon varovaisuus?
Ulkoministeriö on pieni ja hierarkkinen organisaatio, jossa moni suurlähettiläs on tehnyt pitkän uran ja tuntee sekä poliittisen johdon että hallinnon huiput henkilökohtaisesti. Tämä kasvattaa epäilyjä niin sanotusta hyvä veli -ilmiöstä, jossa ongelmallisiakin johtajia mieluummin siirrellään hiljaa tehtävästä toiseen kuin erotetaan julkisesti.
Toisaalta ministeriön ratkaisu voi olla myös juridinen varovaisuus: hallinto-oikeudessa mahdollinen irtisanomisprosessi voisi kaatua ja johtaa korvauksiin sekä hallinnolle haitalliseen julkisuuteen. Tästä syystä moni työnantaja – myös valtionhallinnossa – valitsee mieluummin varoituksen ja tehtäväsiirron.
Epäjohdonmukaisuus syö luottamusta
Kun katsoo vierekkäin Maja-Luodon tapausta ja esimerkiksi korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisua opettajan irtisanomisesta ilman varoitusta, syntyy väistämättä tunne epäjohdonmukaisuudesta. Miten on mahdollista, että kouluympäristössä toistuva epäasiallinen käytös johtaa välittömästi potkuihin, mutta samanaikaisesti ulkoministeriössä, jossa Maja-Luodon epäasiallinen käytös jatkui useissa eri tehtävissä vuosien ajan, seuraamuksena on vain varoitus ja siirto?
Tällainen asetelma heikentää kansalaisten luottamusta virkamiesjärjestelmään ja luo tunteen, että lait ja säännöt eivät ole kaikille samat. Luottamus on kuitenkin hallinnon peruskallio: ilman sitä koko järjestelmän legitimiteetti alkaa rapautua.
Työnantajan maine vai työntekijöiden oikeudet?
Toinen iso kysymys koskee työntekijöiden asemaa suhteessa suuriin organisaatioihin. Maja-Luodon tapauksessa on vaikea välttyä vaikutelmalta, että työnantaja halusi ennen kaikkea suojella itseään ja omaa mainettaan. On paljon helpompaa antaa varoitus ja hiljaisesti siirtää ongelmallinen johtaja toisiin tehtäviin, kuin ryhtyä raskaisiin hallinto-oikeudellisiin prosesseihin, jotka voisivat paljastaa entistä ikävämpiä asioita työyhteisön sisältä.
Samalla työntekijät, jotka ovat joutuneet kokemaan pelkoa, ahdistusta ja jopa fyysisiä terveysoireita työpaikalla, jäävät usein yksin. Heidän kärsimyksensä ei päädy uutisotsikoihin sen jälkeen kun työnantaja on ”hoitanut” asian byrokraattisesti. Työntekijöiden oikeuksien puolustaminen ei saa riippua siitä, kuinka paljon he uskaltavat tai jaksavat nousta esiin.
Tarvitsemme vahvempaa vastuuta ja avoimuutta
Ehkä suurin kysymys on tämä: miten suomalainen hallinto voi oikeasti kehittyä vastuullisemmaksi, jos se ei uskalla puuttua epäasialliseen käytökseen silloinkin, kun kyse on omista johtajistaan?
Tarvitsemme vahvempaa järjestelmää, jossa työntekijöiden hyvinvointi asetetaan aidosti etusijalle, ei työnantajan tai viraston maineen suojelu. Tarvitsemme myös kulttuuria, jossa korkeaan asemaan pääseminen ei tarkoita koskemattomuutta, vaan pikemminkin korkeampaa velvoitetta toimia esimerkillisesti. Ja ennen kaikkea tarvitsemme läpinäkyvyyttä: päätökset on perusteltava avoimesti, eikä hyvä veli -verkostojen hiljaisia sopimuksia saa hyväksyä.
Tämä ei ole vain hallinnon asia – se koskee meitä kaikkia
Maja-Luodon tapaus ei siis ole vain diplomaattisen johdon sisäinen kysymys. Se koskee meitä kaikkia, koska se paljastaa, miten valtaa käytetään – tai väärinkäytetään – Suomessa. Kun kansalaiset huomaavat, että lait ja säännöt eivät kohtele kaikkia samalla tavalla, usko oikeudenmukaisuuteen horjuu.
Juuri siksi tällaisista tapauksista pitää puhua, niitä pitää tutkia ja niistä pitää kirjoittaa. Vain siten voimme rakentaa työelämää ja hallintoa, jossa jokainen työntekijä voi luottaa siihen, että hänen oikeuksiaan puolustetaan, oli kyseessä sitten tavallinen opettaja tai suurlähetystön kokki.