Johdanto
Kirkon kriisi on noussut voimakkaasti esille viime vuosina. Yhä useampi suomalainen on eronnut kirkosta, moni vanha uskollinen jäsen kokee sen muuttuneen, eivätkä ihmiset enää löydä samoja vastauksia kuin ennen. Esimerkiksi Päivi Räsänen, joka Iltalehden haastattelussa toi esille syvän huolensa, ei välttämättä maksa enää ensi vuonna kirkollisveroa. Hänen mukaansa piispat ohjaavat seurakuntia toimimaan vastoin Raamattua:
”Vakavinta on, että piispat ohjaavat seurakuntiaan toimimaan Raamatun vastaisesti. Siinä on kyse jo jumalanpilkasta, kun opetetaan, että nimenomaan Raamattu ja Jumalan sana olisi hengellistä väkivaltaa.”
Mutta tämä kriisi ei alkanut tänään, vaan sen juuret ulottuvat syvälle kirkon historiaan.
Mitä Jeesus oikeasti opetti?
Jos katsomme Jeesuksen omia sanoja Uudessa testamentissa, löydämme jotakin hyvin erilaista kuin sen kirkollisen rakenteen, joka syntyi myöhemmin. Hän sanoi:
”Jumalan valtakunta ei tule niin, että sitä voidaan tarkkailla… sillä katso, Jumalan valtakunta on teidän keskellänne.” (Luuk. 17:20–21)
Jeesus myös varoitti uskonnollista eliittiä – fariseuksia ja lainopettajia – heidän halustaan hallita toisia uskonnon varjolla:
”Kaikki, mitä he tekevät, he tekevät sitä varten, että ihmiset heitä katselisivat… He pitävät ensimmäisiä sijoja pidoissa ja ensimmäisiä istuimia synagogissa.” (Matt. 23:5–6)
Hän jopa sanoi opetuslapsilleen:
”Älkää antako kutsua itseänne rabbeiksi, sillä yksi on teidän opettajanne, Kristus, ja te olette kaikki veljiä.” (Matt. 23:8)
Missään Jeesus ei käskenyt rakentamaan hallintoa, ei säätämään dogmeja eikä kokoamaan kirkolliskokouksia päättämään, mikä oppi on sallittua. Hänen opetuksensa oli henkilökohtaista: sydämen muutos, Jumalan valtakunta sisäisesti.
Varhaiset kirkkoisät – ensimmäiset askeleet kohti valtaa
Silti jo ensimmäiset kirkon johtajat alkoivat kirjoittaa siitä, kuinka yhteisön tuli järjestäytyä ja miten oppi piti varmistaa. Ignatios Antiokialainen (n. 35–107) kirjoitti seurakunnille:
”Olkaa kuuliaiset piispalle ja toisillenne, niin kuin Jeesus Kristus on Isälle ja apostolit Kristukselle ja Isälle, että yksimielisyys vallitsisi lihallisesti ja hengellisesti.”
(Kirje efesolaisille, 5:1)
Hän asetti piispan käytännössä Jumalan tahdon edustajaksi seurakunnassa:
”Ilman piispaa älköön kukaan tehkö mitään, mikä kuuluu seurakuntaan.”
(Kirje smyrnalaisille, 8:1)
Tertullianus (n. 155–240) puolestaan puolusti voimakkaasti kirkollista auktoriteettia ja oppiperintöä:
”Missä on kirkko, siellä on Henki; missä Henki on, siellä on kirkko ja kaikki armo.”
(De praescriptione haereticorum, 21)
Nämä varhaiset kirkkoisät halusivat pitää uskon yhtenäisenä ja torjua harhaopit, mikä johti siihen, että piispoista tuli dogmin vartijoita. Tämä ei kuitenkaan ollut Jeesuksen suora määräys – se oli varhaisen kirkon vastaus hajaannuksen pelkoon ja väärien oppien leviämiseen.
Kuka käski kirkkoa määrittelemään oikean opin?
Tähän voidaan vastata yksinkertaisesti: ei kukaan suoraan käskenyt. Jeesus ei jättänyt jälkeensä hallintokaavioita eikä ohjeita kirkolliskokouksiin. Ensimmäiset kirkon johtajat päättivät itse, että oikean opin määritteleminen on välttämätöntä.
Bart D. Ehrman tuo esiin kirjassaan Lost Christianities, kuinka varhaiset kirkolliset päätökset olivat enemmän ihmisten välisiä valtataisteluja kuin puhtaita hengellisiä ratkaisuja. Konstantinus Suuri halusi Nikean kirkolliskokouksella varmistaa, ettei Rooman valtakunta hajoa uskonnollisiin kiistoihin, ja näin alkoi kirkon virallinen dogmien muotoilu.
Kirkon kriisi näkyy opetuksen jatkuvassa muuttumisessa
Jos katsomme historiaa, näemme, miten kirkko on kerta toisensa jälkeen mukauttanut opetustaan. Keskiajalla kirkko puolusti orjuutta Raamatun jakeilla. Vasta myöhemmin se julisti sen synniksi. Naisten vaikenemista seurakunnassa perusteltiin Paavalin kirjeillä satoja vuosia, kunnes kirkot hyväksyivät naispappeuden. Nyt samaa sukupuolta olevien liittoja on alettu siunata, vaikka aikaisemmin ne yksiselitteisesti torjuttiin.
Kysymys kuuluu: jos Jumalan sana on muuttumaton, miksi kirkko muuttaa opetustaan?
Tai tarkemmin: kuka antoi kirkolle vallan päättää, mitkä Raamatun kohdat ovat tänään päteviä ja mitkä ohitetaan?
Tarvitsemmeko enää kirkkoa instituutiona?
Ehkä syvin kysymys kirkon kriisissä ei ole jäsenmäärän väheneminen, vaan koko kirkon olemassaolon peruste. Tarvitaanko kirkkoa ylipäänsä siihen, mitä Jeesus opetti?
Jeesuksen sanat kertovat toisenlaisesta valtakunnasta:
”Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta.” (Joh. 18:36)
Hän ei rakentanut organisaatiota. Hän ei sanonut, että tulkaa synodaaleihin ja kirkolliskokouksiin, vaan kutsui seuraamaan itseään yksinkertaisessa uskossa ja rakkaudessa. Varhaisten kirkkoisien pyrkimys suojella uskoa johti vääjäämättä hierarkioihin ja kontrolliin – se saattoi olla inhimillisesti ymmärrettävää, mutta ei ehkä koskaan sitä, mitä Jeesus todella tarkoitti.
Lopuksi
Kirkon kriisi ei siis ole vain tämän päivän ongelma. Se on seurauksena jo varhaisten kristittyjen päätöksistä määritellä oikea oppi ja rakentaa auktoriteettirakenteita, joita Jeesus ei itse antanut. Nyt tämä kriisi näkyy siinä, että kirkko jatkuvasti muuttaa opetustaan yhteiskunnan vaatimusten mukaan. Samalla Jumalan sanan alkuperäinen voima hämärtyy.
Lopulta jokaisen on kysyttävä itseltään:
- Mihin usko rakentuu?
- Kirkon muuttuvaan opetukseen vai Jeesuksen sanoihin?
- Kuka oikeasti käski kirkkoa määrittelemään, mikä on oikeaa uskoa?
Ehkä Jumalan valtakunta löytyy lähempää kuin kirkon portailta – sydämestä, juuri niin kuin Jeesus opetti.