Globalisaation hinta on ollut monille suomalaisille teollisuuden työntekijöille karu ja henkilökohtainen kokemus. Samalla kun poliittisessa keskustelussa korostetaan yksilön vastuuta, keppiä ja velvollisuutta työllistyä, olemme unohtaneet katsoa peiliin ja kysyä: mihin ne työpaikat oikein katosivat? On helppo syyllistää työtöntä, mutta onko reilua sulkea silmät siltä massiiviselta rakennemuutokselta, joka on pyyhkinyt yli Suomen ja jättänyt jälkeensä tyhjiä tehtaita ja murtuneita unelmia?
Teollisuuden alasajo numeroina
Kun tarkastelemme virallisia lukuja, karu totuus paljastuu. Vielä vuosituhannen alussa Suomi oli vahva teollisuusmaa, mutta muutos on ollut raju. Tilastokeskuksen työssäkäyntitilaston mukaan vuonna 2000 teollisuus työllisti Suomessa 457 447 ihmistä. Vuoteen 2022 mennessä luku oli pudonnut 327 342:een (Lähde: Tilastokeskus). Tämä tarkoittaa yli 130 000 teollisen työpaikan katoamista reilussa kahdessakymmenessä vuodessa.
Syyt ovat moninaiset, mutta pääsyyllinen on selvä: tuotannon siirtäminen halvemman työvoiman maihin. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos (ETLA) on useissa raporteissaan todennut, että globaalit arvoketjut ja tuotannon optimointi ovat olleet keskeisiä ajureita tässä muutoksessa (Lähde: ETLA, Suomi globaaleissa arvoketjuissa).
Globalisaation hinta: Yksilön vastuu vai järjestelmän vika?
Tässä pääsemme filosofisen keskustelun ytimeen. Jos valtio ja yritykset ovat vuosikymmenten ajan ajaneet politiikkaa, joka kannustaa tuotannon siirtämiseen ja kansainväliseen kilpailuun, voidaanko vastuu seurauksista sälyttää yksinomaan työttömäksi jääneen niskaan?
Minusta tämä on intellektuaalisesti epärehellistä. On kuin kaataisi talon perustukset ja syyttäisi sitten asukasta siitä, että hän seisoo raunioilla. Hallitusten, niin nykyisen kuin aiempienkin, toimet tuntuvat keskittyvän oireiden hoitoon – työttömyysturvan leikkauksiin, velvoitteisiin ja sanktioihin – samalla kun taudin perimmäinen syy sivuutetaan. Globalisaation hinta on maksettu pienten teollisuuskaupunkien hiljentyneillä kaduilla ja niiden ihmisten arjessa, joiden ammattitaito ei yhdessä yössä muuttunut arvottomaksi, vaan sen arvo siirrettiin toiselle puolelle maapalloa paremman voittomarginaalin toivossa.
Inhimillinen Globalisaation hinta
Numerot eivät kerro koko tarinaa. Ne eivät kerro tehtaan pillin viimeisestä vihellyksestä, joka sammutti koko paikkakunnan elämänlangan. Ne eivät kerro ylpeydestä, joka on murskattu, tai siitä epävarmuudesta, kun elinikäinen ura katoaa alta.
Olen itse käynyt läpi uudelleenkoulutuksen polun ja tiedän, ettei se ole mikään taikatemppu. Se vaatii voimavaroja, uskoa tulevaan ja ennen kaikkea – todellisia työpaikkoja, joihin kouluttautua. Mitä merkitystä on uudella tutkinnolla, jos senkin alan työpaikat ovat seuraavaksi siirtymässä ulkomaille? Tämä luo epätoivon kierteen, jossa yksilö kokee olevansa pelkkä pelinappula suuremmassa pelissä, johon hänellä ei ole mitään sananvaltaa.
Loppupohdinta
Keskustelu työllisyydestä on Suomessa vaarallisen kapea-alaista. Sen sijaan, että osoittelisimme sormella niitä, jotka ovat joutuneet rakennemuutoksen uhreiksi, meidän tulisi käydä rehellinen kansallinen keskustelu. Mikä on Globalisaation hinta, jonka olemme valmiita maksamaan? Miten voimme luoda uutta, kestävää työtä ja turvaa kansalaisillemme maailmassa, jossa pääoma liikkuu vapaasti, mutta ihmiset ja heidän elämänsä ovat sidottuja paikkaan?
Ehkäpä on aika vaatia päättäjiltä näkemystä, joka ulottuu seuraavia vaaleja pidemmälle. Näkemystä, jossa ihmistä ei nähdä kulueränä, vaan yhteiskunnan tärkeimpänä voimavarana. Muuten maksamme tästä kaikesta vielä kovemman hinnan tulevaisuudessa.
KESKUSTELU on avoinna alhaalla
Tämä kirjoitus on tuotettu yhdessä tekoälyn kanssa osana ”Kahvilla tekoälyn kanssa” -blogia.