Työmarkkinat ovat ajautuneet syvään kriisiin, joka ei enää koske vain yksittäisiä ryhmiä. Maahanmuuttajat, vammaiset, nuoret, ikääntyneet – kaikki kokevat työnhaun vaikeuden. Kyse ei ole vain syrjinnästä, vaan yhä selvemmin rakenteellisesta ongelmasta: työtä ei yksinkertaisesti ole tarjolla kaikille, ja se vähäkin menee yhä useammin tutuille, ei pätevimmille.
Kun maisterin nimi ei kelpaa
26-vuotias Amir Abdelamir on valmistunut filosofian maisteriksi Jyväskylän yliopistosta. Hän on hakenut kymmeniä työpaikkoja, mutta kokee jäävänsä aina valintojen ulkopuolelle. Hän ei halua peitellä nimeään tai taustaansa – mutta juuri se tuntuu rajaavan hänet ulos. ”Työnantajat valitsevat tutun näköisen. Minun näköistäni ei haluta,” hän sanoo Ylen artikkelissa.
Toinen esimerkki on Etelä-Koreasta muuttanut Lauren Jung, joka löysi lopulta töitä vain verkostojen avulla. Hän korostaa, ettei kyse ole vain pätevyydestä. Suomessa työpaikat liikkuvat suljettujen ovien takana – ja sisään pääsee vain tuntemalla oikeat ihmiset. Yle kertoo hänen tarinansa täällä.
Ongelma ei koske vain maahanmuuttajia
Työttömyys ei katso taustaa. Tilastokeskuksen mukaan toukokuussa 2025 Suomessa oli 326 400 työtöntä työnhakijaa. Näistä alle 25-vuotiaita oli 38 100, yli 50-vuotiaita peräti 112 800. Pitkäaikaistyöttömiä – eli yli vuoden ilman työtä olleita – oli 113 400. Nämä luvut eivät edusta ”poikkeuksia”, vaan kasvavaa osaa väestöstä.
Silti poliittinen keskustelu keskittyy usein yksilön vastuuseen. Työtön nähdään ongelmana, ei seurauksena. Ajatellaan, että hänellä on puutteita – koulutuksessa, motivaation tasossa, kielitaidossa tai kyvyssä ”verkostoitua”. Harvoin kysytään: missä ovat ne työpaikat, joihin nämä ihmiset voisivat sijoittua?
Tässä on ilmeinen ristiriita. Päätöksenteko perustuu oletukseen, että työmarkkinat olisivat jotakuinkin normaalissa kunnossa – ja että ongelma olisi työnhakijan asenteessa. Näin vastuu siirretään kunnille, TE-toimistoille ja lopulta yksilölle, joka saa kuulla tarvitsevansa lisää kursseja, valmennusta ja itseluottamusta.
Mutta jos katsomme tilastoja ja kuuntelemme kentän ääntä, toinen kuva hahmottuu. Emme ole tilanteessa, jossa jokaiselle olisi työtä, jos hän vain yrittäisi enemmän. Olemme tilanteessa, jossa rakenteellisesti työtä ei ole tarpeeksi. Moni on jo täysin koulutettu, motivoitunut ja valmis – mutta jää silti rannalle, koska verkosto puuttuu tai yritys palkkaa sisäisesti.
Tämä kertoo ajattelutavan kriisistä. Filosofi Hannah Arendt kirjoitti, että työ ei ole vain toimeentuloa, vaan osa ihmisen yhteiskunnallista olemassaoloa. Kun ihminen erotetaan työstään – ilman syytä, jota hän voi ymmärtää tai muuttaa – syntyy syrjäytyminen, häpeä ja epäluottamus yhteiskuntaan.
Silti päättäjien tasolla vallitsee näennäinen ”rationaalisuus”: jos ihminen ei työllisty, hänen on tehtävä enemmän. Mutta entä jos järjestelmä on murtunut? Entä jos rakennamme politiikkaa, jossa työ on edelleen jokaisen kansalaisoikeus, mutta sitä ei enää voida taata?
Silloin yksilön syyllistäminen ei ole vain virhe – se on julmaa. Meidän tulisi kysyä:
Miksi oletamme, että työ on aina yksilön vastuulla, mutta työttömyys ei ole koskaan yhteiskunnan vika?
Miksi päätöksenteko kiertää rakenteelliset ongelmat ja siirtää vastuun yhä alemmas – kunnes se jää yksin kuntien ja ihmisten harteille?
Näitä kysymyksiä ei usein kysytä, koska niihin on epämukava vastata. Ne vaatisivat uudenlaista ajattelua – järjestelmän kriittistä tarkastelua, ei yksilön.
Vammaiset jäävät yhä ulkopuolelle
Vammaisten työllistyminen on erityisen vaikeaa. PRO-liiton mukaan vain noin 57 % vammaisista on työelämässä. Esimerkiksi näkövammaisista työssä käy vain noin 22 %. Ongelmia ovat mm. ennakkoluulot, esteettömien työympäristöjen puute ja mukautusten laiminlyönti. Työnhakijoita ei kutsuta haastatteluihin, ja heidän osaamistaan ei nähdä potentiaalina.
Verkostot ohittavat osaamisen
Työterveyslaitoksen mukaan verkostot vaikuttavat nykyään ratkaisevasti siihen, kuka pääsee töihin. Useat työpaikat täytetään sisäisesti tai suositusten kautta ennen kuin ne koskaan päätyvät avoimeen hakuun.
Ne, joilla ei ole oikeaa sukunimeä, kontakteja tai harjoittelutaustaa, jäävät helposti ulkopuolelle. Tämä ei ole pelkästään maahanmuuttajan ongelma – vaan yhtä lailla 58-vuotiaan irtisanotun, maaseudulla asuvan nuoren tai osatyökykyisen todellisuus.
Nollatuntisopimukset ja epävarmuus yleistyvät
Nollatuntisopimuksella työskentelevien määrä on kasvanut merkittävästi. Vuonna 2021 nollatuntisopimuksella työskenteli yhteensä 107 000 palkansaajaa, eli 4,9 prosenttia 15–74-vuotiaista palkansaajista. Yhä useampi suomalainen työskentelee epävarmoissa työsuhteissa, joissa työpäiviä ei voida taata eikä toimeentuloa varmistaa. Tämä tekee työnteosta epävarmaa – ja ihmisistä jatkuvasti ”varalla olevia”.
Kyse ei ole sinusta – vaan järjestelmästä
Työmarkkinat ovat muuttuneet peliksi, jossa voittavat ne, joilla on oikeat verkostot. Koulutus, osaaminen tai motivaatio eivät enää takaa edes kutsua haastatteluun. Ja mikä pahinta: työ ei enää elätä, ja “työllisyys” ei tarkoita toimeentuloa.
On aika katsoa totuutta silmiin:
Meillä ei ole enää riittävästi töitä kaikille.
Työmarkkinat on rakennettu oletukselle täystyöllisyydestä – mutta maailma on muuttunut. Samaan aikaan työnantajat voivat valita sadoista hakijoista täydellisen ehdokkaan. Muille jää osa-aikatyö, nollatuntisopimus tai työmarkkinoiden ulkopuolelle jääminen.
Muutos alkaa, kun lakkaamme syyllistämästä yksilöä
Työmarkkinoiden kriisi ei ratkea itsestään. Se ei ratkea sillä, että toistellaan työttömän olevan passiivinen tai syrjäytynyt. Se ei ratkea sillä, että toivotetaan onnea työnhakuun, samalla kun ovet suljetaan hiljaisesti suosituksilla, verkostoilla ja sisäisillä rekrytoinneilla. Meidän on uskallettava kysyä: mitä varten työelämä on olemassa? Kenelle se on tarkoitettu?
Yhteiskunta, joka mittaa ihmisen arvoa vain työsuhteella, mutta ei tarjoa reilua pääsyä siihen, on hukannut oman eettisen kompassinsa. Työ ei ole vain taloudellinen tarve – se on ihmisarvon, identiteetin ja osallisuuden kannattelija. Kun se evätään ilman mahdollisuutta vaikuttaa, syntyy ulkopuolisuuden kierre, joka syö niin yksilöä kuin koko yhteiskunnan eheyttä.
Tarvitsemme poliittista rohkeutta, joka ei delegoi vastuuta kunnille tai työnhakijoille, vaan tunnustaa ongelman rakenteelliseksi. Tarvitsemme läpinäkyvyyttä rekrytointiin, avoimia työmarkkinoita ja tasa-arvoisia mahdollisuuksia jokaiselle – riippumatta nimestä, iästä, kyvystä tai verkostoista.
Samalla tarvitsemme kulttuurista muutosta. On alettava arvostaa ihmisiä, ei vain titteleitä. On luotava tilaa erilaisille tavoille olla työelämässä mukana – myös osa-aikaisesti, tuettuna tai epätyypillisin järjestelyin. Tärkeintä on, että kukaan ei jää pysyvästi ulkopuolelle.
Nyt ei ole oikea aika etsiä syyllisiä, vaan rakentaa siltoja. Kriisi on syvä, mutta ei toivoton – jos vain suostumme katsomaan totuutta silmiin.
Jos järjestelmä ei toimi enemmistölle, se ei ole yksilöiden vika. Se on järjestelmän vika – ja silloin sitä on muutettava.