Työllisyyden kriisi on todellisuutta, vaikka uutisotsikot yrittävätkin välillä maalata kuvaa käänteestä parempaan. Olet saattanut lukea myönteisistä suhdanteista tai työttömyyden ”trendin” laskusta ja ihmetellyt, miten se on mahdollista, kun samaan aikaan moni tuttava kamppailee työpaikan löytämisen kanssa. Et ole ihmetellyt turhaan.
Tämä kirjoitus kaivautuu tilastojen sumuverhon taakse ja paljastaa, mitä Suomen työllisyydelle oikeasti tapahtuu. On aika jättää kaunistelu ja keskittyä faktoihin sekä todellisiin ratkaisuihin.
Osa I: Karu totuus tilastojen takana
Puhutaan numeroista, mutta tehdään se rehellisesti. Kun poliitikot ja ekonomistit puhuvat myönteisistä signaaleista, he jättävät usein mainitsematta sen tärkeimmän luvun. Nykyisen hallituksen aikana työttömien määrä Suomessa on kasvanut noin 100 000 hengellä.
Mietitään hetki, mitä se tarkoittaa. Se on kokonaisen Lahden tai Kuopion kokoisen kaupungin verran ihmisiä, jotka ovat menettäneet työpaikkansa ja tulonlähteensä. Jokainen numero tässä tilastossa on ihminen, perhe, jonka arkeen on iskenyt epävarmuus, taloudellinen ahdinko ja usein myös tunne tarkoituksettomuudesta.
Tämä on se mittari, jolla työllisyyspolitiikan onnistumista tai epäonnistumista kuuluu mitata – ei abstraktilla trendiviivalla, joka kuvaa tulevaisuuden toiveita. Tämä on se todellisuus, josta meidän on puhuttava.
Osa II: Miksi näin käy? Rakenteelliset ongelmat ja poliittiset virheet
Miten tähän on tultu? Ongelma ei ole pelkästään maailmantaloudessa. Se kumpuaa syvältä Suomen omista rakenteellisista ongelmista, joita nykyhallituksen päätökset ovat monin tavoin pahentaneet.
Yksi räikeimmistä ja käsittämättömimmistä esimerkeistä on työttömyysturvan 300 euron suojaosuuden poistaminen. Se oli pieni, mutta nerokas mekanismi. Se tarkoitti, että työtön pystyi ottamaan vastaan muutaman päivän työkeikan, tienaamaan siitä 250 euroa, ja se ei juuri vaikuttanut tukiin. Se oli puhdas kannustin olla aktiivinen, ylläpitää työelämätaitoja ja pitää jalkaa oven välissä.
Nyt samasta keikasta tukeasi leikataan 125 eurolla. Kun lisäät yhtälöön matkakulut ja verot, saatat käytännössä menettää rahaa aktiivisuudellasi. Tämä on lyhytnäköistä kassanhallintaa, joka on naamioitu rakenteelliseksi uudistukseksi, ja se rankaisee juuri niitä ihmisiä, jotka yrittävät eniten. Samalla se tuhosi elintärkeän kokeilualustan aloittelevilta, osa-aikaisilta yrittäjiltä.
Tämän lisäksi taustalla vaikuttavat syvemmät, vuosikymmeniä vanhat ongelmat:
- Passiivinen talouspolitiikka: Suomi toimii kuin perhe, joka myy hopealusikoitaan maksaakseen ruokalaskun, sen sijaan että investoisi lapioon ja kasvattaisi omaa perunaa. Valtio myy tuottavaa kansallisomaisuuttaan, kun sen pitäisi toimia aktiivisena investoijana ja riskinjakajana. Historiallisesti valtio perusti Nesteen ja Kemiran kaltaisia yhtiöitä, jotka teollistivat maan. Miksi tämä menestyksekäs malli on hylätty ja jääty odottamaan ulkomaisia pelastajia?
- Jäykkä koulutusjärjestelmä: Meillä on järjestelmä, joka on kuin luotu eiliseen maailmaan. Se tuottaa vuosia kestävissä, jäykissä ohjelmissa ”merkonomitehtailta” valmistuvia nuoria aloille, joille ei ole kysyntää. Samaan aikaan yritykset huutavat osaajapulassa. On absurdia, että aiemman korkeakoulututkinnon omaava joutuu istumaan samoilla peruskursseilla kuin lukiosta tullut. Aika, joka kuluu yhden tutkinnon suorittamiseen, on niin pitkä, että työelämän tarpeet ovat jo ehtineet muuttua.
Osa III: Ratkaisun avaimet – Kolme aitoa askelta eteenpäin
Työllisyyden kriisi on syvä, mutta ei ylitsepääsemätön. Seuraavassa kolme konkreettista ja realistista ratkaisua, jotka vaativat rohkeutta ja uutta ajattelua.
1. Aktiivinen investointipolitiikka: Valtion on lakattava olemasta passiivinen sivustakatsoja. Sen ei tarvitse perustaa jokaista tehdasta itse, mutta sen on oltava aktiivinen mahdollistaja. Kuvitellaan, että valtio perustaa rahaston, joka toimii vähemmistösijoittajana ja riskinjakajana suurissa vihreän teknologian hankkeissa. Tämä madaltaisi yksityisten yritysten kynnystä investoida Suomeen ja loisi korkean osaamisen työpaikkoja, jotka eivät muuten syntyisi.
2. Työelämälähtöinen täsmäkoulutus: Hylätään jäykät, vuosia kestävät tutkinnot ja luodaan dynaaminen järjestelmä. Kuvittele malli, jossa paikallinen ohjelmistoyritys ilmoittaa tarvitsevansa 20 uutta pilviasiantuntijaa. Yhdessä paikallisen ammattikorkeakoulun kanssa räätälöidään kuuden kuukauden intensiivikoulutus, jonka opiskelijat valitaan yhdessä ja jolle on työpaikkatakuu. Tämä on aitoa kohtaanto-ongelman ratkaisua – ei byrokratiaa.
3. Henkilökohtainen palvelu kunniaan: Massiivinen TE-uudistus on aiheuttanut kaaoksen ja henkilöstöpaon, mikä on heikentänyt palvelua juuri, kun sitä eniten tarvitaan. Pelkkä resurssien siirtely ei riitä. Palveluille on turvattava vakaa toimintaympäristö ja riittävä rahoitus, jotta jokainen työtön – olipa hän 55-vuotias teollisuustyöntekijä tai 25-vuotias vastavalmistunut – saa aidosti henkilökohtaisen ja realistisen suunnitelman takaisin työelämään.
Yhteenveto: On aika vaatia tuloksia
Työllisyyden kriisi ei ratkea itsestään. Se ei ratkea tilastoja kaunistamalla eikä toimilla, jotka rankaisevat työttömiä aktiivisuudesta. Se ratkeaa rehellisellä tilannekuvalla ja rohkeilla, rakenteellisilla uudistuksilla.
Ristiriita tilastojen ja todellisuuden välillä on oire syvemmästä ongelmasta: päättäjien ja tavallisten ihmisten arjen välisestä kuilusta. On aika vaatia politiikkaa, joka palvelee ihmisiä, ei Excel-taulukoita.