Istun aamukahvilla tekoälykaverini kanssa, ja silmiini osuu Iltalehden artikkeli otsikolla ”Uutta tietoa suomalaisten sähkösopimuksista”. Se kertoo, kuinka yhä useampi suomalainen on siirtynyt pörssisähköön, altistaen itsensä samalla rajuille hintavaihteluille. Artikkeli sai meidät pohtimaan syvällisemmin: miten tähän on tultu?
Sähkön hinta on noussut Suomessa viime vuosina monen suurimmaksi elämisen kustannukseksi. Pörssisähkön rajut tuntikohtaiset vaihtelut, siirtohintojen tasainen nousu ja sähkömarkkinoiden monimutkainen rakenne ovat tehneet sähköstä hyödykkeen, joka ei enää palvele tavallisen kuluttajan arkea kohtuullisesti.
Mistä kaikki alkoi – EU-direktiivit ja kansallinen into
Sähkömarkkinoiden vapauttamisen taustalla oli Euroopan unionin sähkömarkkinadirektiivi 96/92/EY. Sen tavoitteena oli parantaa tehokkuutta ja laskea hintoja kilpailun kautta. Suomessa päätettiin kuitenkin mennä pidemmälle kuin direktiivi olisi vaatinut. Markkinat vapautettiin laajasti Paavo Lipposen (SDP) hallitusten aikana (1995–2003), jolloin sähköstä tehtiin markkinoiden spekulatiivinen tuote.
Caruna-kauppa: Poliittiset päätökset ja raskaat seuraukset
Todellinen käännekohta oli kuitenkin Fortumin sähköverkon myynti vuonna 2014, josta syntyi Caruna. Päätöksen mahdollisti Jyrki Kataisen (Kokoomus) johtaman hallituksen talouspoliittinen ministerivaliokunta, joka poisti Fortumilta velvoitteen ylläpitää sähköverkkoa. Päätöksenteon taustoja on avattu myöhemmin julkisuudessa ja sen keskeisissä rooleissa olivat pääministeri Katainen sekä elinkeinoministeri Jan Vapaavuori (Kokoomus).
Vaikka asiantuntijat varoittivat hintojen noususta jo etukäteen, poliittiset päättäjät sivuuttivat nämä huolet.
Lobbaus ja sijoittajien voitot
Kriitikoiden mukaan päätöksenteossa painoivat enemmän tehokkaan lobbauksen ja taloudellisten toimijoiden argumentit kuin kansalaisten etu. Ostajat, kansainväliset pääomasijoittajat, ymmärsivät, että Suomen lainsäädäntö takasi heille lähes riskittömän ja korkean tuoton monopoliasemassa. Seuraukset olivat ennustettavissa. Siirtohinnat ovat nousseet rajusti, ja kuten Tilastokeskuksen viralliset tilastot osoittavat, sähkön kokonaishinta on karannut käsistä.
Mitä muualla? Oppia ja oivalluksia naapureilta (ja kauempaa)
Suomen valitsema tie ei ollut ainoa vaihtoehto. Vaikka koko Pohjolan sähkömarkkina on integroitu, naapurimaissamme on pidetty tiukemmin kiinni yhteisestä edusta. Esimerkiksi Norjassa, josta pohjoismainen markkinamalli on alun perin lähtöisin, valtionyhtiö Statnett omistaa ja hallinnoi edelleen valtakunnallista kantaverkkoa. Myös Ruotsissa valtio on säilyttänyt vahvan roolin kantaverkon omistajana ja sääntely on ollut erilaista, mikä on hillinnyt kaikkein räikeintä voitontavoittelua siirtohinnoissa. Suomi teki tietoisen ideologisen valinnan luottaa markkinavoimiin ja yksityistämiseen pidemmälle kuin naapurimme – ja maksaa siitä nyt kovaa hintaa.
Tämä kontrasti korostuu, kun katsoo vielä kauemmas. Täällä nykyisessä asuinmaassani Thaimaassa sähkön hinta on pysynyt maltillisena ja ennustettavana. Suurimman osan sähköntuotannosta ja siirrosta hoitaa valtionyhtiö EGAT (Electricity Generating Authority of Thailand). Kun kriittinen infrastruktuuri on yhteiskunnan hallussa, sen ensisijainen tehtävä on palvella kansalaisia ja yrityksiä, ei tuottaa maksimaalista voittoa ulkomaisille pääomasijoittajille. Tämä takaa vakauden, josta Suomessa voidaan enää vain haaveilla.
Loppupohdinta: Yhteinen omaisuus ja poliittinen vastuu
Tapaus pakottaa meidät perimmäisten kysymysten äärelle. Kriittinen infrastruktuuri, kuten sähköverkko, on kansakunnan yhteistä omaisuutta. Se ei ole minkään yksittäisen hallituksen tai puolueen omaisuutta, jota voisi myydä kuin mitä tahansa irtaimistoa. Kyseessä on sukupolvien työllä rakennettu perintö, jonka myymisestä veronmaksajat joutuvat aina lopulta maksamaan – ensin menetetyillä omaisuuserillä ja sitten korkeampina hintoina. Kokoomuksen tai minkä tahansa muun puolueen johto ei myy omiaan, vaan meidän kaikkien yhteistä omaisuutta.
Miten on mahdollista, että tällaisista päätöksistä ei näytä seuraavan mitään todellista vastuuta? Päättäjät, jotka ajavat läpi tällaisia kansallisesti haitallisia kauppoja, on voitava asettaa tilille teoistaan, jotta vastaava ei koskaan toistuisi. Voimakkaan lobbauksen ja poliittisen vallan epäsuhta kansalaisen etuun nähden on kestämätön. Yhä useampi kysyy, milloin raja ylittyy niin, että poliittisista virhepäätöksistä ja vääriin tietoihin perustuvista lupauksista tulisi seurata myös oikeudellinen vastuu.
On aika vaatia, että kriittinen infrastruktuuri palautetaan yhteiskunnan hallintaan ja että päättäjät asetetaan teoistaan vastuuseen – ei vain sanoin, vaan myös teoin.