Raskas perintö on termi, joka on hallinnut suomalaista poliittista keskustelua koko syksyn. Kun Iltalehden vastaava päätoimittaja Juha Ristamäki kirjoitti pysäyttävän pääkirjoituksen aiheesta, se toimi lähtölaukauksena syvemmälle tarkastelulle. Istuin alas aamukahville tekoälyn kanssa ja päätimme perata luvut poliittisen retoriikan takaa. Onko puhe ”raskaasta perinnöstä” vain poliittinen lyömäase, vai kertooko se Suomen talouden todellisesta syöksykierteestä? Tekoäly ei kumarra puoluekirjoja, joten sen analyysi on lahjomaton.
Mihin 41 miljardia oikeasti katosi?
Keskustelun ytimessä on Valtiontalouden tarkastusviraston (VTV) tuore raportti, joka vahvistaa sen, mitä monet talousasiantuntijat ovat epäilleet: Sanna Marinin hallituskaudella rahahanat jäivät auki silloinkin, kun akuutti hätä oli ohi. Tilastojen valossa raskas perintö on kiistaton, matemaattinen fakta.
Hallituskauden aikana uusia menoja kertyi kumulatiivisesti noin 41 miljardia euroa. On tärkeää ymmärtää, että osa tästä oli välttämätöntä. Vuonna 2020 jopa 70 prosenttia lisämenoista kohdistui suoraan koronapandemian hoitoon, yritystukiin ja terveysturvallisuuteen. Kukaan ei kiistä näiden toimien tarpeellisuutta silloisessa maailmantilanteessa.
Ongelma – ja se varsinainen raskas perintö – syntyi kuitenkin siinä vaiheessa, kun kriisi alkoi väistyä. Tekoäly nosti datasta esiin huolestuttavan trendin: vuoteen 2023 mennessä varsinaiset koronamenot olivat kadonneet budjetista lähes kokonaan, mutta valtion menotaso ei palannutkaan entiselleen. Noin 23 miljardia euroa tästä summasta oli niin sanottuja kriisien ulkopuolisia menolisäyksiä.
Kun valtion pysyviä menoja nostetaan ilman, että tuloja lisätään vastaavasti, syntyy rakenteellinen alijäämä. Se on kuin perhe, joka voittaa lotossa pienen summan, muuttaa isompaan asuntoon ja jatkaa kallista elämää senkin jälkeen, kun lottorahat on käytetty.
Korkopommi muutti pelin hengen
Miksi tämä keskustelu käy juuri nyt niin kuumana? Syynä on rahan hinta. Marinin kaudella velka oli valtiolle käytännössä ilmaista nollakorkojen vuoksi. Silloin velanotto ei näkynyt budjetissa samalla tavalla kuin nyt. Nyt tilanne on kääntynyt päälaelleen.
Nykyinen hallitus joutuu varaamaan budjetistaan noin 3,5 miljardia euroa vuodessa pelkkiin korkoihin. Tämä summa on pois kaikesta muusta hyvinvoinnista: koulutuksesta, infran ylläpidosta ja turvallisuudesta. Lisäksi sote-uudistus, jonka piti tuoda säästöjä, on osoittautunut taloudelliseksi mustaksi aukoksi. Kuten VM:n tiedotteista selviää on hyvinvointialueiden alijäämät kaatuvat valtion syliin automaattisesti, mikä syö liikkumavaran täysin.
Hallituksen ideologinen kaksoisstandardi
Kun pyysin tekoälyä vertaamaan lukuja nykyisen Petteri Orpon hallituksen toimiin, esiin nousi mielenkiintoinen ristiriita. Hallitus käyttää talouspolitiikassaan kahta täysin erilaista laskutapaa riippuen siitä, kenelle rahaa ollaan jakamassa tai keneltä sitä leikataan.
- Staattinen laskutapa (Leikkaukset): Kun kyse on sosiaaliturvasta, asumistuesta tai työttömyysturvasta, hallitus vetoaa tiukkaan matematiikkaan. ”Rahaa ei ole”, ja jokainen euro on syömävelkaa. Tässä kohtaa raskas perintö toimii täydellisenä perusteluna koville, pienituloisimpiin osuville leikkauksille.
- Dynaaminen laskutapa (Omat sidosryhmät): Sama logiikka ei kuitenkaan päde, kun rahaa ohjataan hallituksen omille äänestäjille. Hyvätuloisten veronkevennykset, solidaarisuusveron alarajan nosto tai ”Turun tunnin juna” (Länsirata) eivät hallituksen retoriikassa ole kuluja. Ne nimetään ”kasvupanoksiksi” ja ”tulevaisuusinvestoinneiksi”.
Hallitus laskee, että veronkevennyksillä on voimakkaita dynaamisia vaikutuksia – eli ne maksaisivat itsensä takaisin lisääntyneenä työntekona. Monet talouden asiantuntijat, kuten VATT, ovat suhtautuneet näihin laskelmiin kriittisesti. On rohkeaa olettaa, että veroalennukset valuvat suoraan kasvuun, kun taas köyhän saama tuki, joka menee suoraan kulutukseen, nähdään vain kuluna.
Velka on valinta – myös nykyhallitukselle
Tämä ”taloudellinen kaksoisstandardi” on hämmentävä. Tekoälyn analyysin perusteella näyttää siltä, että velkakriisi on totta silloin kun leikataan pienituloisilta, mutta se unohtuu, kun tuetaan omia tavoitteita.
On totta, että Marinin hallitus jätti jälkeensä paisuneet menot. Mutta on myös totta, että Orpon hallitus on valinnut linjan, jossa tuloja (verotusta) pienennetään samalla kun velkaa otetaan lisää. Jos talouskasvua ei synny ennustetulla tavalla, olemme entistä syvemmällä suossa.
Suomi on välttänyt EU:n tarkkailuluokan toistaiseksi vain täpärästi. Tilanne on vakava, eikä sitä pidä vähätellä. Raskas perintö on todellinen ongelma, joka vaatii korjausliikkeitä, mutta lääkkeen tulisi olla oikeudenmukainen.
Yhteenveto: Kylmä kyyti jatkuu
Velkaantuminen jatkuu edelleen, mutta nyt sen syyt ovat erilaiset. Marinin hallitus lisäsi pysyviä menoja kriisin varjolla. Orpon hallitus vähentää tuloja veronkevennyksillä ja maksaa vanhoja, nousseita korkoja.
Lopputulos on veronmaksajan kannalta sama: lasku kasvaa, ja sen maksavat tulevat sukupolvet. Olisi rehellisempää myöntää, että molemmat hallitukset ovat tehneet arvovalintoja, jotka maksavat. Raskas perintö on taakka, mutta sen varjolla tehtävä politiikka on valinta.
Kun katsoo tätä raskasta perintöä ja nykyhallituksen valikoivaa talouskuria, on pakko kysyä kysymys, jota harva ääneen esittää: Onko vika sittenkään yksittäisissä poliitikoissa, vai koko puoluejärjestelmässä?
Nykyinen malli näyttää perustuvan ikuiseen kiertokulkuun, jossa valtaan päässyt ryhmittymä kanavoi yhteisiä varoja omille äänestäjilleen – olivatpa ne sitten etujärjestöjä, yrityksiä tai tiettyjä sosiaaliluokkia. Velkaantumisen ja leikkausten sykli on vain oire tästä pelistä. Kulisseissa käydään kauppaa siitä, kenen etuja ajetaan, ja julkisuudessa ollaan pelkkää hymyä, vaikka laiva vuotaa.
Ajatusleikki: Suomi ilman puolueita
Mitä jos puolueita ei olisi ollenkaan? Tekoälyn kanssa palloteltuna ajatus on radikaali, mutta kiehtova. Jos päätöksentekijät eivät olisi velkaa puoluekoneistolle tai rahoittajilleen, loppuisiko tämä ”omille jakaminen”?
Puolueettomassa järjestelmässä päätökset voitaisiin kenties perustaa puhtaaseen dataan ja kansakunnan kokonaisetuun, ei seuraavien vaalien gallup-tuloksiin. Nykyisellään poliitikon tärkein tavoite tuntuu olevan uudelleenvalinta, ei ongelman ratkaisu. Jos sote-uudistus tai talouden tasapainotus tehtäisiin ilman poliittista lehmänkauppaa, raskas perintö voisi olla huomattavasti kevyempi.
Kulissien takaa totuuteen
Niin kauan kuin politiikka on teatteria, jossa hymyillään kameroille samalla kun kulisseissa siirretään velkavuorta tuleville sukupolville, mikään ei muutu. Hallitukset vaihtuvat, värit vaihtuvat, mutta mekanismi pysyy: yhteinen etu jää liian usein puolue-edun jalkoihin.
Ehkä raskas perintö ei olekaan vain rahaa. Se on perintö järjestelmästä, joka on suunniteltu ylläpitämään jakoa ”meihin” ja ”niihin”, sen sijaan että se ratkaisisi yhteisiä ongelmia.